lauantaina, elokuuta 20, 2016

Sotaa sanan säilällä


Saara Jantusen Infosota -kirja ilmestyi jo jonkin aikaa sitten. Kirjoittaja esiintyi julkisuudessa kirjan julkaisun jälkeen useita kertoja, mutta minulla oli vaikeuksia löytää infosota-käsitteen takaa punaista lankaa. Sen verran ymmärsin, että nimenomaan Venäjä käy infosotaa.

Tästä syystä luin äskettäin kyseisen kirjan siitä huolimatta, että en erityisemmin pitänyt kaikista Jantusen puheessaan viljelemistä käsitteistä. Käsite informaatiosodankäynti vaikuttaa turhan mahtipontiselta. Myös sanassa ”resonaattori” on ikävä kaiku, koska sellainen voi periaatteessa olla kuka tahansa.

Sosiaalinen media muuttanut viestintää

Kirjoittaja Saara Jantunen on sen verran nuori, että hänellä tuskin on muistikuvia Neuvostoliitosta ja suomettuneisuuden ajasta. Hän on myös kasvanut ympäristössä, jossa sosiaalinen media kuuluu olennaisena osana viestintään.

Kirjoittaja havainnoi aivan oikein sen, että perinteinen ylhäältä alas tapahtuva viestintä ei enää sosiaalisen median aikakautena toimi. Hän myös näkee, että Suomessa valtiolliset organisaatiot eivät ole tottuneita sosiaalisen median tuomiin muutoksiin. Tästä syystä ne ovat alttiita vihamielisen tahon, eli tässä tapauksessa Venäjän informaatiovaikuttamiselle.

Sosiaalisen median kehitys on käytännössä poistanut suomalaisen valtamedian roolin portinvartijana. Sanomalehti tai tv-uutiset eivät enää yksin määrittele, mistä asioista keskustellaan ja miten. Sosiaalinen media myös mahdollistaa ihmisten eristäytymisen samanmielisten kupliin, joissa vastakkaisia mielipiteitä ei tarvitse kuunnella. Tällainen johtaa hänen mukaansa helposti mielipiteiden radikalisoitumiseen.

Jantusen kuvaukset uudesta mediatodellisuudesta ja sen tuomista haasteista ovatkin kirjan parasta antia.

Paha Venäjä

Venäjälle ei kirjassa suoda montaa positiivista sanaa. Venäjän toteuttama Krimin valtaus ja liittäminen itseensä olivat toki röyhkeitä operaatioita. Näiden yhteydessä käytettiin hyväksi härskiä valehtelua. Valtauksen toteuttaneet sotilaat kuuluivat Venäjän asevoimiin mutta heidän univormussaan ei ollut kansallisuustunnuksia, eli he olivat ”pieniä vihreitä miehiä”.

Ukrainan sodan edetessä Venäjä loi keinotekoisen ”Novorossija” -käsitteen kuvaamaan alueita, jotka liitettäisiin Venäjään. Ukrainan valtion olemassaolon oikeus asetettiin Venäjän lumetodellisuudessa kyseenalaiseksi.

Kirja keskittyy kuitenkin retoriikkaan ja viestintään itseensä. Se ei onnistu sitomaan tapahtumia todellisiin tavoitteisiin ja historiallinen viitekehyskin jää puutteelliseksi. Venäjällä ”maskirovka” on toki vanha perinne mutta nyky-Venäjän hallinnon todelliset tavoitteet jäävät käsittelemättä kuten myös Neuvostoliiton ajan esikuvat, joihin Venäjän nykyinen informaatiovaikuttaminen pohjautuu.

Venäjä on monien muiden entisten neuvostotasavaltojen tavoin autoritaarisesti hallittu kleptokratia. Sen talous perustuu raaka-aineisiin ja niiden vientiin. Valtiojohto ottaa kleptokratiassa raaka-aineiden myyntituloista siivun omaan taskuunsa, eli käyttää asemaansa henkilökohtaiseen vaurastumiseen. Myös Ukraina on samanlainen kleptokratia kuin Venäjä. Se ei kuitenkaan valtiona ole yhtä repressiivinen eikä sillä ole samanlaisia luonnonvaroja kuin Venäjällä.

Luonnollisesti tällaisen hallinnon legitimiteetti voi joutua kyseenalaiseksi, jos kansalaisten elinolot huononevat. Tällöin hallinto voi hakea oikeutusta ulkoisten vihollisten torjunnasta tai valloitusretkistä. Lisäksi se voi repressiivisillä toimilla viedä kilpailevilta poliittisilta johtajilta tai liikkeiltä toimintamahdollisuudet. Kaikkea tätä Putinin hallinto on tehnyt melko hyvällä menestyksellä.

Venäjältä puuttuu kuitenkin johtoajatus eli poliittinen ideologia, joka oli sen edeltäjävaltio Neuvostoliitolla. Jäljellä on oikeastaan vain länttä kohtaan tunnettu katkeruus menetetystä suurvalta-asemasta. Putin haluaisi Venäjän olevan yhtä mahtava kuin Neuvostoliitto oli aikanaan, mutta samalla hän joutuu koko ajan pelkäämään oman valta-asemansa puolesta. Halu säilyttää oma valta-asema ja välttää kokemasta Ukrainan ex-presidentti Leonid Janukovitshin kohtalo lienevät hänen pääasialliset motiivinsa.

Presidentti Putinin tausta on Neuvostoliiton pahamaineisessa turvallisuuspalvelu KGB:ssä, joten hänen toteuttamansa toimintamallit voidaan pitkälti jäljittää sinne. KGB harjoitti koko olemassaolonsa ajan poliittista sodankäyntiä vihollisia vastaan. KGB:n poliittisia sotatoimia kutsuttiin ”aktiivitoimiksi”, joihin kuuluivat niin median manipulointi kuin väkivaltaa sisältävät erityistoimet.

Läheskään kaikki aktiivitoimet eivät tuottaneet tuloksia mutta esimerkiksi rauhanliikkeen menestykseen Kremlin tuella luultavasti oli oma merkityksensä. Lännessä aseistariisuntaa vaativat liikkeet olivat kummallisen hiljaa Neuvostoliiton aseista ja keskittyivät vaatiman ydinaseista luopumista omilta hallituksiltaan. Toisaalta KGB ei aktiivitoimillaan pystynyt luomaan tällaisia liikkeitä tyhjästä vaan lähinnä vahvistamaan niiden asemaa.

Nyky-Venäjä harjoittaa poliittista sodankäyntiä samalla tavalla kuin sen edeltäjävaltio Neuvostoliitto. Välineitä vain on enemmän ja sosiaalinen media on yksi niistä.

SAFKA

Jantusen kirja keskittyy kuvaamaan Johan Bäckmanin ympärille kerääntyneen porukan toimia, jotka kirjan mukaan ovat Suomea vastaan käytävää informaatiosodankäyntiä. Jantunen myöntää, että Bäckmanin varsinainen kohdeyleisö on Venäjällä, jossa mies toimii Suomen asioiden tuntijana paikallisessa mediassa.

Koska valtaosa venäläisistä tuntee Suomen asioita huonosti, Bäckmanin asiantuntijuutta ei juuri aseteta kyseenalaiseksi, vaikka mies puhuisi kuinka mielettömiä tahansa. Bäckman siis näyttelee omaa rooliaan Venäjän median luomassa keinotodellisuudessa.

Toki ”Suomen antifasistisella komitealla” (SAFKA) on oma roolinsa myös Suomessa. Bäckman kumppaneineen käy infosotaa sellaisia henkilöitä vastaan, jotka tavalla tai toisella edustavat Venäjän kannalta negatiivisia näkemyksiä. Internet tarjoaa tällaiselle toiminnalle erinomaiset työkalut eikä safkalaisten kiusanteon ja häiriköinnin kohteeksi joutuneita kannata kadehtia. Jantunen itse tosin sanoo informaatiosodankäynnin asiantuntijana hallitsevansa tilanteen.

Jantuselle safkalaiset ovat informaatiosodankäynnin alimman tason toimijoita, jotka ovat uskollisia ylemmilleen mutta uskollisuus on yksisuuntaista. Jantunen ei kuitenkaan kerro lukijoilleen, että safkalaisten uskottavuus suomalaisen yleisön silmissä on olematon. Itse esimerkiksi luulin aluksi Juha Molarin blogia parodiaksi, mutta pian havaitsin miehen olevan tosissaan. Jantunen antaa ymmärtää, että on olemassa safkalaisten touhuja ovelampaa Suomeen kohdistuvaa informaatiovaikuttamista, mutta näytöt tästä jäävät kirjassa vähäisiksi.

MV-lehteä kirjassa kutsutaan ”disinformaatiosivustoksi” ja sen perustaja Ilja Janitskin esitetään eräänlaisena hölmöjen hyväksikäyttäjänä. Sivusto ei noudata journalistisia periaatteita ja on siksi huono.

Vaikka Jantunen tuntuu olevan hyvin perillä sosiaalisen median toimintalogiikasta, hänellä on vaikeuksia sulattaa tuttavaltaan kuulemaansa termiä ”suomalainen valtamedia”. Journalistisin periaattein toimivasta mediasta hänellä ei tietenkään ole kriittistä sanottavaa, vaikka ”suomalainen valtamedia” suorastaan tarjoaa ideologisellla yksipuolisuudellaan ja keskinkertaisella laadullaan tilaa vaihtoehtojulkaisuille. Mediayhtiöiden ja vasemmistolaisten yhteiset yritykset sulkea MV-lehti ja saattaa Ilja Janitskin oikeuden eteen ovat toistaiseksi epäonnistuneet ja tuottaneet mainevahinkoja lähinnä valtamedialle itselleen.

Turvallisuuspoliittinen keskustelu

Mikä on sitten kirjan vaikutus turvallisuuspoliittiseen keskusteluun? Jantusen käsitepelin takaa on vaikea löytää punaista lankaa ja näytöt Suomeen kohdistuvasta trollaamisesta rajoittuvat muutamaan, useimmille netin käyttäjille tuttuun hahmoon. Kuitenkin trolleja löytyy aina vaan ja joka paikasta.

EU:n vastustaja voi saada niskaansa Venäjän trollin leiman tai ainakin hän on ”resonaattori”. Sama pätee niihin, jotka eivät kannata Nato-jäsenyyttä. Jopa eräät toimittajat ovat huomanneet tämän:

”Monet Venäjästä kiinnostuneet sosiaalisen median ”analyytikot” näkevät putinistin joka puskassa ja uhraavat rajattomasti energiaa, jotta saavat paljastettua heidät. Se tekee kommunikoinnin käytännössä mahdottomaksi, koska heitä ei kiinnosta erilaisten tietojen saaminen ja punnitseminen. Kiinnostuksen herättää vain raportointi, joka vahvistaa omaa käsitystä Venäjän tilanteesta.”

Infosota-kirja lisää vainoharhaisuutta ja uskoa erilaisiin salajuoniin. Tosin Infosota-kirja itsessään antaa ymmärtää, että nimenomana Venäjän informaatiovaikuttaminen lisää epäluottamusta. Turvallisuuspolitiikkaan keskittynyt blogisti Janne ”Rysky” Riiheläinen leimaa myös massamaahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvat Putinin hyödyllisiksi idiooteiksi:

”Juuri siksi pakolaiskriisi ja sen esiin nostamat pelon ja vihan liikkeet ovat niin hyödyllisiä Venäjälle. Kun kansalaiselle saadaan uskoteltua, että yhteiskunta toimii häntä ja hänen turvallisuuttaan vastaan, on kansalaisen lojaaliutta maataan kohtaan vahingoitettu onnistuneesti. Nämä öyhöttäjät kiistävät tietysti tämän ja sanovat olevansa isänmaallisempia kuin kukaan. Isänmaa vaan ei ole jokin hämärä idea, vaan se on tämä yhteisömme, joka pyrkii tarjoamaan kansalaisilleen toimeentuloa, turvallisuutta ja tulevaisuuden. Systeemissä on vikansa, mutta on ihan eri asia kritisoida sitä, kuin käydä sitä ylläpitävien instituutioiden hävittämiseen Punaisesta Rististä puolueisiin ja kirkosta ministeriöihin.”

Kun rajan yli kävelee 30 000 miestä eikä valtiojohto tee mitään tämän estämiseksi, valtio syö itse omaa oikeutustaan, koska se ei huolehdi perustehtävistään. Riiheläiselle ei juolahda mieleen, että epäluottamukselle voi olla perusteltu syy, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä Vladimir Putinin kanssa.

Suomi on sitoutunut Perustuslaissa EU:n jäseneksi ja rakentanut turvallisuuspolitiikkansa jäsenyyden varaan. Pakolaiskriisi on seurausta ensisijaisesti EU:n kyvyttömyydestä valvoa ulkorajojaan sekä eräiden EU-maiden kuten Saksan ja Ruotsin vastuuttomasta maahanmuuttopolitiikasta, joka houkuttelee onnenonkijoita ja teeskentelee, että nämä ovat pakolaisia. Ratkaisuna EU on tarjonnut ainoastaan turvapaikanhakijoiden jakamista jäsenvaltioihin kiintiöiden mukaan. Mitä turvaa tällainen yhteisö oikeasti tarjoaa? Näin ei saa kysyä, koska muuten on Putinin trolli tai vähintään resonaattori. Infosota-kirja on jo omalta osaltaan myrkyttänyt julkista keskustelua tuomatta siihen merkittävää uutta tietoa.

keskiviikkona, elokuuta 03, 2016

Vihreät uustaistolaiset


Jonkinlainen pohjakosketus rasismin vastustamisessa saavutettiin, kun Vihreiden nuorten puheenjohtajat Jaakko Mustakallio ja Saara Ilvessalo aloittivat Huominen ilman pelkoa -kampanjan. Siinä pyritään saamaan käsite ”järjestäytynyt rasismi” rikoslakiin.

Vetoomuksen laatijat väittävät, että Suomella on YK:n rotusyrjinnän vastaisen sopimuksen nojalla velvollisuus kieltää rasismia edistävät ja siihen yllyttävät järjestöt sekä muu organisoitu toiminta.

Vetoomuksessa todetaan:

”Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen linjausten mukaan kokoontumisvapaus ei ulotu rasistiseen liikehdintään.”

Kampanjassa on kuitenkin kaksi perustavanlaatuista ongelmaa. Ensiksikin Suomen lainsäädäntö on jo nykyisin täysin sopusoinnussa YK:n rasisminvastaisen sopimuksen kanssa. Sopimus on vuodelta 1965 ja se tuli Suomen osalta voimaan 13.8.1970. Sen jälkeen sopimuksen tulkintaa on jatkuvasti tiukennettu ja uusia rikosnimikkeitä on lisätty. Viimeksi kiihotuslainsäädäntöä kiristettiin kattamaan yhä uusia ihmisryhmiä ja lisättiin uusi rikosnimike ”törkeä kiihottaminen kansanryhmää vastaan”, jonka enimmäisrangaistus on 4 vuotta vankeutta.

Toiseksi rasismi on käsitteenä käytössä kulunut ja muuttunut yleisluonteiseksi leimakirveeksi. Näin ei ollut sopimuksen solmimisajankohtana. Tuolloin Neuvostoliiton ja sen liittolaisten vaatimuksesta sopimukseen tuli varsin voimakkaita sananvapauden rajoituksia. Myöhemmin Euroopan Unioni on omaksunut neuvostoliittolaisen sananvapaustulkinnan, kuten Marko Hamilo kirjoituksessaan kertoo.

Käytäntö on myös osoittanut, että erityisesti poliittisen vasemmiston edustajat ovat käyttäneet pykälää kiihottamisesta kansanryhmää vastaan vaientaakseen poliittiset vastustajansa ilmiantamalla heidät kyseisestä rikoksesta. Kuten olen useasti kirjoittanut, lain soveltaminen edellyttää subjektiivista tulkintaa eikä tavallinen ihminen voi etukäteen tietää, missä rajat kulkevat. Jopa nettipoliiseilla on tässä vaikeuksia.

Eikä tietysti pidä unohtaa sananvapauden luonnetta yksilön luonnollisena perusoikeutena, joka on taattu esimerkiksi Yhdysvaltojen perustuslaissa. Se ei salli kongressin säätää lakia, joka rajoittaa kansalaisen sananvapautta.

Suomessa sananvapaus on mainittu perustuslaissa mutta sen rajoittamisesta säädetään tavallisella lainsäädännöllä. Suomessa sananvapautta ei siis ole ymmärretty perusoikeutena muuten kuin juhlapuheissa. Käytännön lainsäädäntö ja valtiovallan jatkuvat pyrkimykset rajoittaa kansalaisten ilmaisuvapautta kertovat pyrkimyksistä kontrolloida kansalaisten mielipiteenilmaisua.

Rasismi rikoslakiin

Kampanjan sivustolla vaaditaan mahtipontisesti ”rasismia rikoslakiin”. Siellä on jopa suoraan kerrottu, millaisia muutoksia rikoslakiin halutaan. On vaikea kuvitella, mitä hyvää nuo lisäykset toisivat. Ne vain tarjoaisivat äärivasemmistolaisille lisää mahdollisuuksia ilmiantoihin ja vähentäisivät näin sananvapautta ja kokoontumisvapautta. Tulkittaisiinko esimerkiksi Facebook-ryhmä ”rotusyrjintää edistäväksi ryhmäksi” vai tarvitaanko rekisteröity yhdistys?

Sinänsä vasemmiston sensuurihengessä ei ole mitään uutta tai yllättävää. Irvoikkainta asiassa on kuitenkin se, että toinen hankkeen johtohahmoista Saara Ilvessalo kertoi vaalikonevastauksessaan vuonna 2015 kannattavansa mahdollisimman laajaa sananvapautta. Perusteluissaan Ilvessalo sanoi:

”Sananvapaus on avoimen yhteiskunnan ja toimivan demokratian perusta. Siksi se pitää hahmottaa vahvana oikeutena ja sen rajoituksiin täytyy suhtautua erittäin kriittisesti.”


Kuten olen monissa aiemmissa sananvapautta käsittelevissä kirjoituksissani todennut, moni itseään suvaitsevaisena pitävä kannattaa sananvapautta täysin rinnoin ainakin, jos ei katsota, mitä hän sanoo mutta-sanan jälkeen. Ilvessalosta ja Mustakalliosta voi huoletta sanoa, että he kannattavat sensuuria. He ovat myös omalta osaltaan viemässä Suomea lähemmäksi entistä DDR-nimistä valtiota.

Ilvessalo ja Mustakallio ovat nykyajan taistolaisia, eli he omasta mielestään edustavat aatteita ja arvoja, joita ei saa asettaa kyseenalaiseksi. Toisen maailmansodan jälkeen kommunistit yrittivät kieltää ensin fasismin ja myöhemmin neuvostovastaisuuden ja sodanlietsonnan. Vuonna 1973 SKDL:n kansanedustaja Mirjam Vire-Tuominen teki eduskunnassa lakialoitteen ns. rauhanlaista. Kun tuota tekstiä lukee, Ilvessalon ja Mustakallion aloitteessa on paljon samoja piirteitä.

Taistolaiset väittivät puolustavansa demokratiaa mutta kannattivat todellisuudessa pakkovaltaa. He myös olivat rauhan puolella sotaa vastaan, mutta vain yhdellä valtiolla eli Neuvostoliitolla oli rauhanaseita. Nykypäivän suvaitsevaisuus on yhtä valheellista. Ollaan niin liberaaleja ja kannatetaan sananvapautta, mutta ei oikeasti kannatetakaan vaan sensuuritoiveet naamioidaan korulauseilla kuten ”Huominen ilman pelkoa”. Suvaitsevaisuus ei koske niitä, jotka ovat asioista eri mieltä, vaan heidät häpäistään ja demonisoidaan armotta.

Lisäys 4.8.2016: Twitterissä Sami Kuisma löysi tällaisen artikkelin järjestäytyneistä rikollisryhmistä. Sen mukaan:

"Muu­tok­sen seu­rauk­se­na jär­jes­täy­ty­neel­lä ri­kol­lis­ryh­mäl­lä tar­koi­te­taan jat­kos­sa vä­hin­tään kol­men hen­ki­lön muo­dos­ta­maa tie­tyn ajan koos­sa py­sy­vää ra­ken­teel­taan jä­sen­ty­nyt­tä yh­teen­liit­ty­mää, jo­ka toi­mii yh­teis­tuu­min teh­däk­seen ri­kok­sia. Näik­si ri­kok­sik­si lais­sa mai­ni­taan ri­kok­set, jois­ta on sää­det­ty vä­hin­tään nel­jän vuo­den van­keus­ran­gais­tus, se­kä kii­hot­ta­mi­nen kan­san­ryh­mää vas­taan ja oi­keu­den­käy­tös­sä kuul­ta­van uh­kaa­mi­nen."

Tämä ei ole vitsi.

tiistaina, elokuuta 02, 2016

Opetusministeri harrastaa aivopesua


Nyky-yhteiskunnassa koulutus nähdään tärkeänä asiana. Ilman sitä ihmisellä on vaikeuksia selviytyä tai edes saada työpaikkaa. Kuitenkin opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen viimeisimmästä ulostulosta voi päätellä, että koulutuksella on muitakin tavoitteita eli vallitsevan poliittisesti korrektin monikulttuuri-ideologian pakkosyöttö jo varhaisessa vaiheessa.

Grahn-Laasonen kuvaa nykyistä Kokoomusta hyvin. Hänellä on kyky tuottaa puhetta mutta puheen sisältö on yleensä täynnä ulkoa opeteltuja iskulauseita ja tyhjänpäiväistä lässytystä. Ministerin kirjoituksesta voi kuitenkin tehdä havaintoja modernin vasemmistoliberaalin ajattelusta.

Grahn-Laasonen mainitsee pahuuden lähteen heti alussa:

”Populismi on tehnyt läpimurtoja eri puolilla maailmaa. Britannian Brexit-äänestyksen liian suuret lupaukset, Donald Trumpin retoriikka Yhdysvalloissa, Unkarin hallituksen pakolaismuuri, Filippiinien huumekauppiaiden ampumista vaativa presidentti.”

Populismi kuvaa tässä pahuutta. Sen jälkeen esitetään esimerkkejä asioista, joista Grahn-Laasonen ei pidä. Nämä niputetaan yhteen populismiksi, vaikka niillä ei ole välttämättä mitään tekemistä keskenään. Populismi on abstrakti käsite, jonka kaltaisia vasemmistoliberaalit mielellään käyttävät.

Sitä ei yleensä mainita, että populismin vastakohta on elitismi. Grahn-Laasonen edustaa elitismiä, jossa voideltu eliitti ymmärtää asiat tavallista kansalaista paremmin ja on näin oikeutettu tekemään päätöksiä kansalaisen puolesta. Kansalaisen kannalta haitalliset päätökset perustellaan korkealentoisille yleistä hyvää kuvaavilla käsitteillä (esim. globaali vastuu), jotka kuulostavat hyviltä mutta joiden sisältö jää yleensä hämäräksi.

Toinen abstrakti hyvä vihollinen on rasismi, joka Grahn-Laasosen määrittelemänä on pelkkä olkiukko:

”Rasismissa on kysymys yksilön kieltämisestä. Sen sijaan, että tunnustettaisiin jokaisen ihmisen olevan oma, arvokas yksittäinen persoonansa, rasistisessa ajattelutavassa toisia leimataan vain heidän syntyperänsä tai taustansa perusteella.”

Vasemmistoliberaali puhuu yksilöistä mutta todellisuudessa yksilön arvo eli uhripääoma mitataan tämän edustaman viiteryhmän perusteella. Uhrihierarkiassa alempana oleva ei pääsääntöisesti saa sanoa mitään negatiivista korkeampaa uhristatusta edustavan ryhmän edustajasta. Pelkkä puhe on syrjintää, joka on vasemmistoliberaalissa käsitteistössä se suurin paha ja kaiken muun pahan aiheuttaja.

Rasismin seurauksista Grahn-Laasonen toteaa seuraavaa:

”Ennakkoasenteemme ohjaavat ratkaisevasti havaintojamme maailmasta. Huomaamme ennemmin ne seikat, jotka sopivat yhteen aiempien ajatustemme kanssa – ja näin ennakkokäsityksemme vahvistuvat entisestään. Tällaisia kuplia pitäisi aktiivisesti jokaisen yrittää puhkoa.”

Poliittisen korrektiuden ansiosta suurin osa ihmisistä pelkää leimautuvansa rasistiksi eikä lausu julkisesti mitään negatiivista korkean uhristatuksen omaavista ryhmistä. Jos näin tapahtuu, negatiivisen puheen takaa löytyy todennäköisesti joko yksi suuri negatiivinen kokemus jostain tietystä viiteryhmästä tai useita pienempiä. Ihminen, joka on nähnyt todellisuuden ikävän puolen, ei enää pelkää leimautumista yhtä paljon kuin ennen näitä kokemuksia.

Median käyttäytyminen esimerkiksi islamilaisen terrori-iskun tai muslimin tekemän törkeän rikoksen yhteydessä kertoo, että suvaitsevainen liberaali ymmärtää tämän. Siksi media pimittää tietoja ja yrittää selittää asian korkeasta uhristatuksesta nauttivan ryhmän kannalta parhain päin. Rikoksentekijöiden etnistä tai uskonnollista taustaa ei kerrota muuten kuin rivien välistä. Näin tehdään, koska vasemmistoliberaali käsitteistö sanoo, että kaikki paha johtuu syrjinnästä ja negatiiviset uutiset uhriryhmän edustajien väkivallasta lisäävät abstraktia rasismia ja rikkovat näin virallisen poliittisesti korrektin narratiivin.

Moderni vasemmistoliberaali keskittyy ensisijaisesti retoriikkaan. Todellisen elämän tapahtumat ovat sen rinnalla toissijaisia ja aina selitettävissä korkean uhristatuksen omaavan ryhmän kannalta suotuisasti. Grahn-Laasonen mainitsee myös muotikäsite vihapuheen:

”Vihapuhe on vielä oma lukunsa. Siinä kehotetaan suoraan tai peitellysti fyysiseen tai henkiseen väkivaltaan toisia ihmisryhmiä kohtaan. Vihapuheen yleistyminen horjuttaa luottamuksen ja turvallisuuden tunteen perusteita sekä hävittää kansalaisten keskinäistä kunnioitusta, joka on ollut Suomen hyvinvoinnin taustatekijänä.”

Pohjoismaat kansallisvaltioina ovat perinteisesti olleet korkean luottamuksen yhteiskuntia. Kun tällaiseen ympäristöön väkisin lisätään etnistä ja uskonnollista monimuotoisuutta, syntyy jännitteitä. Virallisessa liturgiassa etnistä ja uskonnollista monimuotoisuutta pidetään rikkauden lähteenä ja itsessään hyvänä asiana. Jo vajaa kymmenen vuotta sitten Harvardin yliopiston politiikan tutkija Robert Putnam päätyi tutkimuksessaan täsmälleen päinvastaiseen lopputulokseen. Mitä monimuotoisempi yhteisö, sitä vähemmän ihmiset luottavat toisiinsa.

Poliittinen korrektius, jonka mukaan vihapuhe horjuttaa ihmisten keskinäistä luottamusta, onkin pelkkää pintaa. Ihmisten reaalielämän päätökset kertovat toista monimuotoisuuden siunauksellisuudesta. Sattumoisin ne, jotka kovaäänisimmin kannattavat monimuotoisuutta, eivät itse omassa elämässään joudu kohtaamaan sen ikäviä puolia toisin kuin sosioekonomisesti heikommassa asemassa olevat. Liberaali politiikka, joka pyrkii aktiivisesti edistämään etnistä ja uskonnollista monimuotoisuutta, vähentää näin ihmisten keskinäistä luottamusta eikä mikään abstrakti vihapuhe.

Koska kantaväestön tekemistä rasistisista rikoksista on vain vähän todellista näyttöä, vasemmistoliberaali esittää omien näkemystensä tueksi kuulopuheisiin perustuvia todisteita. Näin tekee myös Grahn-Laasonen:

”...eräs tyypillinen tapaus on julkisella paikalla tai kulkuneuvossa tapahtuva solvaaminen ja nimittely sen vuoksi, että on toisen näköinen tai puhuu eri kieltä. Joskus vihapuhe ja nimittely kärjistyy fyysiseen loukkaamiseen: tönimistä, läpsäyttelyä, päälle sylkemistä, nyrkiniskuja.”

Tuossa Grahn-Laasonen siteeraa Oikeusministeriön vihapuheselvitystä tämän vuoden maaliskuulta. Olen varma, että tuollaista tapahtuu mutta ei läheskään niin paljon, kuin virallinen liturgia antaa ymmärtää. Samalla luonnollisesti jätetään huomiotta eräiden maahanmuuttajaryhmien tilastollinen yliedustus seksuaali- ja väkivaltarikollisuudessa. Liberaalissa käsitteistössä abstrakti vihapuhe on suurempi paha kuin konkreettiset väkivaltarikokset, koska liberaalin ajatussapluunan mukaan vihapuhe on syrjintää ja saa uhristatuksesta nauttivat yksilöt käyttäytymään väkivaltaisesti.

Koska on aivan ilmiselvää, että kansalaiset eivät kaikilta osin ole sisäistäneet poliittisen korrektiuden vaatimuksia, täytyy varmistaa, että tuleva sukupolvi kasvatetaan ajattelemaan oikein:

”Monilukutaitoa ja mediakriittisyyttä korostamalla parannetaan lasten ja nuorten edellytyksiä ymmärtää vaikeita yhteiskunnallisia kysymyksiä ja osallistua keskusteluun niistä ilman ylilyöntejä. Kulttuurien moninaisuus, yhteisöllisyys ja osallisuuden edistäminen otetaan valtionapujen kriteereihin. Kuntien nuorisotoimille avataan erityisavustushaku vihapuheen ehkäisemiseksi ja yhdenvertaisuuden edistämiseksi. Joukkuelajien Punainen kortti rasismille -hanke otetaan osaksi valtakunnallistettavaa Liikkuva koulu -ohjelmaa.”

Jälkikasvu siis yritetään aivopestä DDR-tyylisellä propagandalla. Valitettavasti tällainen voi onnistua vain ympäristössä, jossa vaihtoehtoisen tiedon saanti on estetty. Tämä taas edellyttää totalitaristista valtioa, jollainen EU-jäsen Suomi ei vielä ole. Surkuhupaisat yritykset lopettaa MV-lehden julkaisu kertovat, että nykyinen valtaeliitti ei kykene edes samaan, mihin menneisyyden kommunistihallinnot kykenivät eli pakottamaan kaikki toistamaan puolueen virallista liturgiaa.

En usko, että omaa sukupolveanikaan onnistuttiin manipuloimaan poliittisesti korrektiksi valtion tukemalla propagandalla, vaan se rakensi maailmankuvansa television ja valtamedian perusteella. Maailmankuvan muotoutumisessa populaarikulttuuri luultavasti vaikutti enemmän kuin tiedonvälitys.

Poliittinen korrektius on intuitiivista eikä perustu mihinkään suureen ajatteluun tai oivallukseen. Siksi Grahn-Laasosen ja hänen edustamansa ministeriön propagandapyrkimykset ovat lähinnä rahan haaskausta. Nykyisellä nuorella sukupolvella on käytössään ennennäkemättömät tiedonhankintamahdollisuudet eikä moni sen edustajista katso lainkaan televisiota tai lue paperilehtiä. Kaikki tieto haetaan internetistä. Se, onko tämä hyvä vai huono asia, nähdään myöhemmin.

maanantaina, heinäkuuta 18, 2016

DDR tänään


DDR on valtiona ollut kuollut ja kuopattu jo 26 vuotta. Sen entiset nokkamiehet, kaksi Erichiä, Stasin johtaja Mielke ja puoluejohtaja Honecker ovat hekin maanneet haudassaan pitkään. Viimeaikaiset toimenpiteet vihapuheen kitkemiseksi Saksassa kuitenkin kertovat, että voit haudata DDR:n valtiona mutta et voi poistaa mentaliteettia, joka teki ehkä kaikkien aikojen kattavimman kontrolliyhteiskunnan mahdolliseksi.

Ei ole mikään salaisuus, että islam-kriittinen Pegida-liike ja EU-kriittinen Vaihtoehto Saksalle -puolue ovat suositumpia entisen DDR:n alueella kuin ns. vanhoissa osavaltioissa. Nämä liikkeet ovat ärsyttäneet liittokansleri Angela Merkeliä ja siksi suiden tukkimiseen tarvitaan asiantuntemusta, jota DDR:n turvallisuusministeriö Stasilla oli käytössään.

Viime syyskuussa uutisoitiin, kuinka liittokansleri Merkel tapasi Facebookin perustaja Mark Zuckerbergin New Yorkissa YK:n tilaisuudessa ja tivasi tältä, onko tämän edustama yhtiö aikeissa puuttua pakolaiskriisiä koskeviin loukkaaviin viesteihin. Zuckerberg vastasi kysymyksen myöntävästi, ennen kuin äänitys katkesi.

Käytännön toimet

Käytännön toimia varten ei ole perustettu omaa salaista poliisia DDR:n tapaan, vaan sensuuri on ulkoistettu kansalaisjärjestöille. Yksi näistä on Amadeu Antonio -säätiö, joka on saanut nimensä oikeistoradikaalien vuonna 1990 surmaamasta angolalaisesta Amadeu Antoniosta.

Säätiö muistuttaa selvästi ruotsalaista Expo-säätiötä. Molemmat saavat rahoitusta veronmaksajalta ja molemmat ovat enemmän tai vähemmän avoimesti vasemmistolaisia. Amadeu-säätiön johdossa toimii entinen Stasin ilmiantaja Anetta Kahane, jonka isä Max Kahane oli vakaumuksellinen kommunisti ja aikanaan yksi merkittävimmistä DDR:n mediavaikuttajista.

Anetta Kahanen Stasi-ura alkoi 19-vuotiaana ja hän toimi siinä vuosina 1974 – 1982 koodinimellä ”Victoria”. Kahanen Stasi-kansio on noin 800-sivuinen ja hän ehti uransa aikana toimittaa kymmenittäin ihmisiä enimmäkseen taidepiireistä Stasin käsiin. Joidenkin kohtalo oli traaginen. Näyttelijä Klaus Brasch valmistui vuonna 1973 Berliinin näyttelijäkoulusta ja esiintyi sen jälkeen teattereissa, DEFA-yhtiön elokuvissa ja DDR:n televisiossa. Vuonna 1976 Kahane kertoi Stasille Braschin olevan ”DDR:n vihollinen”. Brasch kuoli helmikuussa 1980 vähän ennen 30. syntymäpäiväänsä alkoholin ja lääkkeiden yliannostukseen.

DDR:n kaaduttua Kahane työskenteli ulkomaalaisvaltuutettuna Itä-Berliinin maistraatissa. Vuonna 1998 hän oli mukana perustamassa Amadeu Antonio -säätiötä ja sai vuonna 2002 Moses-Mendelssohn -palkinnon työstään ulkomaalaisvihamielisyyttä ja oikeistoradikalismia vastaan. Tämä tapahtui ennen hänen Stasi-menneisyytensä paljastumista. Viimeisimmän pakolaiskriisin aikana Kahane tuki Baden-Würtenbergin osavaltion pääministeri Kretschmannin ehdotusta, jossa vaadittiin Saksan itäosiin enemmän pakolaisia. Kahanen mukaan itäisten osavaltioiden pitäisi ”uudistua henkisesti ja kulttuurillisesti”.

Kun Suomessakin monet entiset stalinistit ovat luontevasti löytäneet uuden kodin poliittisesti korrektista multikulturalismista, Kahanen tarinassa on tuttuja piirteitä. Menneisyys totalitaristisen aatteen kannattajana tai edes sitä yllä pitävän sortokoneiston osana ei ole merkinnyt urakehityksen pysähtymistä. Kommunisteina heillä on annettavaa silloin, kun valtiojohdon pitää ohjata kansalaisten ajattelua oikeaoppiseen suuntaan.

Ohjeistus vihapuheen tunnistamiseksi

Amadeu Antonio -säätiö on julkaissut pamfletin, jossa on mm. annettu ohjeita rasistisen kiihotuksen tunnistamiseksi (engl. Täällä).

Seuraavassa on esitetty joitakin esimerkkejä rasistisesta kiihotuksesta:

- vastakkainasettelu ”meidän” ja ”muiden” välillä
- yleistykset (”kaikki pakolaiset...) ja yhtäläisyysmerkkien asettaminen (esim. pakolainen = muslimi)
- syrjinnän normalisointi
- ”pakolaisten” syyttäminen yhteiskunnallisista ongelmista kuten seksismistä, rikollisuudesta ja asuntopulasta
- halventavien termien (”taloudellinen pakolainen”) käyttö, kun halutaan esittää, että pakolaiset tulevat saksaan taloudellisten syiden takia eikä siksi, että he etsisivät turvaa vainolta
- epäinhimillistäminen: pakolaisia verrataan hyönteisiin, loisiin tai eläimiin
- valheet pakolaisista tai heidän väitetystä rikollisuudestaan, väkivaltaisuudestaan, raiskauksista, väärennetyistä asiakirjoista, jotka esitetään usein omana kokemuksena
- kulttuurirasismi (”He eivät sovi yhteen meidän kanssamme”)
- (kansallismielinen) relativisointi (”Entä meidän omat lapset/kodittomat jne.)
- kansakunnan tuho (”Tunnemme itsemme muukalaisiksi omassa maassamme”)
- eliitti / valehteleva media ei kerro meille totuutta
- kuka tahansa pakolaisia auttava on ”suvakki” (Gutmensch) tai jopa äärivasemmistolainen
- olenko natsi vain, koska... Entä minun mielipiteenvapauteni, kun te poistatte kommenttini?

Voin kuvitella, että suomalaisilla tuomioistuimilla on käytössään samanlainen sapluuna, jolla päätetään tuomiosta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Sillä, että melko suuri osa yllä olevan listan esimerkeistä voi osoittaa kokonaan tai ainakin osittain (tilastollisiksi) tosiasioiksi, ei ole merkitystä. Tosiasioihin perustuva väitekin voi olla kiihotusta, koska postmodernissa vasemmistolaisuudessa totuus ei ole mikään puolustus.

Nykypäivän monikultturisti ei ymmärrä eurooppalaisia kansallisvaltioita ja sitä, mihin niiden menestys perustuu. Kyse ei ole pelkästä kielestä tai ihonväristä vaan keskinäisesti luottamuksesta ja käyttäytymisnormeista, jotka kaikki tuntevat mutta joita ei ole kirjattu mihinkään lakeihin. Kun maahan tuodaan suuri määrä ihmisiä vieraista kulttuureista, luottamus vähenee ja konfliktit erilaisia normeja edustavien ihmisryhmien välillä kärjistyvät ja johtavat yhteisöjen eriytymiseen. Eurooppalaisessa kansallisvaltiossa korkea sosiaaliturva, johon jokainen tänne tullut on automaattisesti oikeutettu, lisää entisestää tyytymättömyyttä vapaamatkustajuutta kohtaan, koska on aivan selvää, että viimeisimmän maahantulijakriisin aikana tulleista suuri osa muodostaa jatkuvan taloudellisen rasitteen hyvinvointivaltiolle.

Tämä kehitys on jo nähty Länsi-Euroopassa eikä Yhdysvallatkaan ole kyennyt ongelmaa ratkaisemaan. Monikulttuurisuus ei toimi Saksassa, Yhdysvalloissa eikä Suomessa. Siksi sitä yritetään saada toimimaan samalla tavalla kuin kommunismia aikanaan DDR:ssä eli mielipiteiden manipuloinnilla ja sen epäonnistuessa väkipakolla.

Monikulttuurisuusideologiaan kuuluu kommunismin tavoin olennaisena osana huumorintajuttomuus ja kyvyttömyys kestää satiiria. Kommunismissa vääränlainen vitsi saattoi merkitä leiri- tai vankilatuomiota. Nykypäivän monikulttuurisessa Euroopassa ollaan menossa samaan suuntaan.

Saksan valtiollisen ZDF-kanavan toimittaja Achim Winter teki Amadeu Antonio -säätiöstä satiirisen videon, jossa naureskeltiin tavallisten kadulla kulkijoiden kanssa vihapuheen määritelmille. Säätiö ei pitänyt joutumisesta vitsailun kohteeksi vaan vaati ZDF-yhtiön johtajia poistamaan videon. Samanlaisen kohtelun saivat myös Die Zeit -lehden juttu tapauksesta tai Tagesspiegel-lehden tarina. Achim Winterin kohtalosta on vaikea tässä vaiheessa sanoa mitään. Voi olla, että häneen kohdistetaan mustamaalauskampanja, jonka tueksi kaivetaan vanhoja Facebook- tai Twitter-viestejä. Saksan ja monen muun Euroopan maan ongelma on se, että pukki on päästetty kaalimaan vartijaksi eli pahimpina vihaajina kunnostautuneet entiset stalinismit toimivat valtiojohdon neuvonantajina.

perjantaina, kesäkuuta 24, 2016

Mitä Brexit merkitsee?


Tätä kirjoitettaessa näyttää siltä, että Britannian kansalaiset ovat äänestäneet Euroopan Unionista eroamisen puolesta. Vaikka oma käsitykseni Unionista on yksiselitteisen kielteinen, en kirjoittanut Brexitistä, koska en uskonut siihen.

Luulin, että EU-jäsenyyden kannattajat onnistuisivat manipuloimaan britit jäsenyyden kannalle. Status quo on äänestäjälle usein helpompi vaihtoehto kuin hyppy tuntemattomaan. Lisäksi Työväenpuolueen kansanedustaja Jo Coxin murha vain muutama päivä ennen äänestystä antoi potkua EU:n kannattajille. Olen tyytyväinen, että potku ei riittänyt voittoon asti.

Unionin perusluonne

Euroopan Unioni on perusluonteeltaan hitaasti etenevä projekti kohti yhtenäistä Euroopan liittovaltiota. Hitaus on valittu tarkoituksellisesti, koska EU-maiden kansalaiset eivät suostuisi liittovaltioon, jos heidät pakotettaisiin valitsemaan sen ja kansallisvaltion välillä. Jokainen uusi EU-sopimus lisää keskushallinnon valtaa ja vähentää kansallisten parlamenttien lainsäädäntövaltaa.

Euroopan Unionia voi luonnehtia hitaasti eteneväksi vallankaappaukseksi, jossa poliittinen eliitti yhdessä teknokraattien kanssa eristää yhä suuremman osan päätöksenteosta demokraattiselta kontrollilta. Ei ole olemassa mitään EU-kabaalia, joka salassa kaappaisi vallan ymmärtämättömiltä poliitikoilta, vaan meidän omat vaaleilla valitsemamme poliitikot ovat täysillä mukana projektissa. Jopa aiemmin EU-kriittiset Perussuomalaiset ovat sitoutuneet Euroopan Unionin menemällä mukaan Juha Sipilän johtamaan hallitukseen.

Itse asiassa EU:n komissio ei koostu maanosamme pätevimmistä ja osaavimmista poliitikoista vaan niistä, jotka eivät enää pärjäisi kotimaansa politiikassa. Kansalliset poliittiset johtajat eivät halua komissioon henkilöitä, jotka omalla karismallaan jättäisivät kansallisvaltioiden johtajat varjoonsa.
Sinne valitaan mieluummin Jean-Claude Junckerin kaltaisia karkeasti käyttäytyviä rapajuoppoja tai Jyrki Kataisen kaltaisia epäonnistuneita poliitikkoja kuin oikeasti kyvykkäitä johtajia.

EU on epäonnistunut pahiten keskeisissä tavoitteissaan eli talous- ja rahaliitossa sekä vapaassa liikkuvuudessa eli Schengenin sopimuksessa, joka heitettiin roskakoriin viime kesän Balkanin halkijuoksun jälkeen. Ihmiset sietävät epädemokraattista ja teknokraattista hallintoa, jos asiat menevät hyvin. Kun talous taantuu ja maanosaan virtaa miljoonittain ei-toivottuja maahanmuuttajia, mielipiteet muuttuvat nopeasti.

Euroopan Unioni on sen kansalaisille täysin tarpeeton rakennelma. Eniten siitä hyötyvät suuret kansainväliset pankit ja monikansalliset suuryritykset, jotka pyrkivät lisäämään sääntelyä ja tätä kautta rakentamaan alalle pääsyn esteitä. Suuryritysten lisäksi Euroopan Unioni tarjoaa uramahdollisuuksia jatkuvasti kasvavalle poliitikko- ja virkamiesluokalle. He pääsevät leikkimään isommalla hiekkalaatikolla ja sääntelemään kokonaisen maanosan kansalaisten elämää.

Kansanäänestyksen vaikutukset

Britannian kansalaiset ovat äänestäneet EU-eron puolesta, mutta se ei tarkoita, että Britannia välttämättä eroaisi unionista. Kansanäänestys on neuvoa antava ja valta asiassa on parlamentilla. Siellä jäsenyyden kannattajilla on selkeä enemmistö ja ainoastaan konservatiivipuolue on selkeästi jakautunut jäsenyyden suhteen. Pääministeri David Cameron kampanjoi näkyvästi jäsenyyden puolesta.

Suomalaisen valtamedian käyttämät asiantuntijat kuten Risto E.J. Penttilä eivät uskoneet brittien EU-eroon. He vain valittelivat, kuinka Brexit vaikeuttaa EU:n ”uudistamista”, mitä se sitten tarkoittaakaan. Todellisuudessa EU ei kykene uudistumaan, koska se on perusluonteeltaan ”jatkuvasti tiivistyvä unioni” eli hitaasti etenevä vallansiirto kansallisvaltioilta keskushallinnolle. EU ei ole koskaan historiansa aikana palauttanut valtaa takaisin kansallisvaltioille, joten uudistukset luultavasti tarkoittavat Penttilän tapauksessa vallansiirron jatkumista entisellään.

Vaikka Britannia pysyisi unionissa, EU ei ole entisellään kansanäänestyksen jälkeen. Se todisti, että EU on kansalaisten keskuudessa erittäin epäsuosittu ja olemassaolollaan jakaa kansakuntia. On mahdollista ja jopa todennäköistä, että kansanäänestyksiä järjestetään muuallakin EU-alueella, jopa EU:n ydinalueilla Ranskassa ja Hollannissa. Britannia on jättäytynyt pois osasta EU-sopimuksia kuten Schengenistä, joten EU:n kaikki negatiiviset vaikutukset eivät edes yllä sinne toisin kuin manner-Eurooppaan.

Äänestyksen taloudelliset vaikutukset näyttävät ainakin lyhyellä tähtäimellä negatiivisilta. Punnan kurssi dollariin nähden on pudonnut alhaisimmalle tasolleen sitten vuoden 1985. Äänestys siis lisää epävarmuutta markkinoilla mutta mahdollisen eron taloudellisista vaikutuksista on vaikea sanoa yhtään mitään, koska toteutuessaan eroprosessi kestää pitkään ja on epäselvää, miten EU:n ja Britannian kauppasuhteet järjestetään eron jälkeen. Siirtyminen ETA-sopimukseen tarjoaisi pehmeimmän laskun mutta pitkällä tähtäimellä Britannia tuskin tyytyy siihen.

Mitä tahansa Britanniassa tapahtuukin, äänestys oli kauan odotettu ja tervetullut potku ylimieliseksi ja omahyväiseksi käyneen poliittisen aatelin persuksiin. Siksi lausun lopuksi vilpittömät kiitokset EU-eron puolesta äänestäneille Britannian kansalaisille. Thank you!

lauantaina, kesäkuuta 18, 2016

Tragedia ja sen hyödyntäminen


Oheinen kuva ilmestyi Kirkko ja Kaupunki -lehdessä melko pian Pariisin terrori-iskujen jälkeen. Siinä vampyyriksi kuvattu maahanmuuttokriitikko ilmestyy iskun uhrin ruumiin viereen juomaan verta. Tarkoituksena oli ilmeisesti kertoa, että maahanmuuttokriitikot hyödyntävät terrori-iskuja omassa toiminnassaan.

Pilakuva ei ole erityisen hauska tai oivaltava vaan pelkästään ilkeä. Lisäksi se puolustaa virallista ideologiaa samalla tavalla kuin Neuvostoliitossa aikanaan ilmestynyt Krokodil-pilalehti. Kuva kuitenkin herätti runsaasti kohua ja aiheutti myös piikin kirkosta eroamisissa. Kirkko ja Kaupunki -lehti on tullut tunnetuksi myönteisestä suhtautumisesta islamiin ja lehden linjaa voi luonnehtia monikulttuuri-ideologialle myönteiseksi.

Mitä maahanmuuttokriitikon sitten pitäisi tehdä? Pitäisikö julkaista Twitterissä kynttilän kuva sopivalla hashtagilla varustettuna, vaikka hän tietäisi, että sentimentaalisuuden osoitukset eivät lainkaan ehkäisisi tulevia terrori-iskuja? Pitäisikö olla huolissaan muslimeihin iskun takia kohdistuvista vihanpurkauksista vai pitäisikö olla hiljaa ja vain odottaa seuraavaa terrori-iskua?

Väkivallanteoista pyritään aina ottamaan poliittinen hyöty irti. Tässä on kuitenkin kunnostautunut erityisesti liberaali vasemmisto, joka pyrkii liittämään omat suosikkiviholllisensa väkivallantekoon vaikka väkisin. Näin tapahtui esimerkiksi Breivikin murhatöiden jälkeen tai viimeksi Britanniassa Työväenpuolueen kansanedustaja Jo Coxin murhan yhteydessä, kun EU-jäsenyyden kannattajat yrittävät ottaa veriteosta irti kaiken poliittisen hyödyn.

Orlandon terrori-isku

Yhdysvaltain Orlandossa noin viikko sitten tapahtunut terrori-isku poikkesi kuitenkin aiemmista uhrivalinnan suhteen. Omar Mateen -niminen afganistanilaistaustainen nuori mies tulitti konetuliasella paikallisessa homobaarissa ja surmasi 49 ihmistä. Koska liberaali vasemmisto on profiloitunut sekä islamin että homojen tai modernimmin sanottuna LGBT-ihmisten puolustajana, isku osui suoraan ideologian ytimeen.

Amerikkalainen Bruce Bawer kuvasi jo kahdeksan vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan While Europe Slept sitä, kuinka eurooppalaisten suurkaupunkien kasvava muslimiväestö on tehnyt sukupuolivähemmistöjen elämän epämiellyttäväksi jopa liberaalissa Amsterdamissa. Bawer ei saanut kirjastaan kiitosta omalta liberaaliin vasemmistoon kiinnittäytyneeltä viiteryhmältään. Bawer myös kommentoi Orlandon iskuja City Journalissa ilmestyneessä kirjoituksessaan:

”...suuri enemmistö 1,5 miljardista kuuluu islamin variantteihin, jotka saarnaavat halveksuntaa homoseksuaaleja kohtaan ja näille ankaraa rangaistusta."

”On uskomatonta, että monet homot eivät ymmärrä tätä tai kieltäytyvät hyväksymästä sitä. He hirttäytyvät mielettömyydessään vasemmistolaiseen ideologiaan, jonka mukaan muslimit ovat homojen tavoin virallinen uhriryhmä ja näin luonnollisia liittolaisia. He näkevät kristityt vihollisinaan, vaikka jopa kaikkein aggressiviisimmat homovastaiset kristityt Yhdysvalloissa, kuten ”Jumala vihaa hinttareita” -porukka Westboron baptistikirkosta Topekassa, eivät kuljeksi ympäriinsä tappamassa ihmisiä.”

Suomessa kansallismielinen filosofi ja itsekin homoseksuaali Jukka Hankamäki joutui verkkolehti Uuden Suomen häpeällisen sensuroinnin kohteeksi, kun hän kommentoi Orlandon tapahtumia kirjoituksessaan:

”Eilisen terrori-iskun voisi helposti nähdä vain yhtenä länsimaista vapaamielisyyttä vastaan kohdistettuna tekona. Länsimaissa (toistaiseksi) vähemmistönä olevan muslimiväestön viha seksuaalivähemmistöä kohtaan kuitenkin jakaa homot automaattisesti eri leiriin islamin ilosanoman kanssa. Orlandon joukkomurhaa ei voida selittää millään yleisellä ”liberalismin vastaisuudella”, vaan siinä on kyse oikeaan ja hurskaaseen islamiin sisältyvän homovihan manifestaatiosta. Islam ja homoseksuaalisuus ovatkin kuin tuli ja vesi.”

Hankamäki oli hyvin suorapuheinen:

”Niinpä meillä länsimaalaisilla ei ole mitään velvollisuutta suvaita sellaista uskontoa, joka repii yhteiskuntaamme, murhaa kansalaisiamme, tuhoaa kulttuuriamme ja tuottaa silmitöntä tuskaa ja kärsimystä syyttömille ihmisille.”

Ehkä tämä lause oli se, joka sai Huuskon harvesterin taas käynnistymään. Joka tapauksessa islamin mielistelyä ruokkii aidon islamin pelon lisäksi käsitys uskonnollisten tunteiden kunnioittamisesta. Nämä edustavat saman kolikon eri puolia. Islamin äänekäs arvostelu voi johtaa väkivaltaan ja nyky-yhteiskunnassa syyllinen on tällöin arvostelija eikä väkivallan käyttäjä. Kieltämällä islamin pyhien asioiden loukkaaminen suojellaan yleistä turvallisuutta, kuten eläkkeelle jäävä apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske antoi haastattelussaan ymmärtää. Kalske puolusti siinä pykälää uskonrauhan rikkomisesta.

Länsimaissa ei ole ymmärretty, että islam ei mahdu länsimaiseen uskonnon käsitteeseen. Islamin ytimessä on islamilainen laki ja islamiin sisältyy pyrkimys alistaa koko maailma islamilaisen sharia-lain alaisuuteen. Tätä uskonnollispoliittista tavoitetta toteuttavat niin islamilaiset terroristit kuin rauhanomaisesti toimivat islamilaiset järjestöt.

Islam kieltää itsensä kyseenalaistamisen, joten Markku Huuskon ja Jorma Kalskeen kaltaiset yhteiskuntarauhan suojelijat itse asiassa raivaavat tilaa islamille ja toteuttavat ymmärtämättään sharia-lain vaatimuksia.

Bruce Bawer ja Jukka Hankamäki käyttivät Orlandon terrori-iskua oman näkemyksensä perusteluna. He toivat esiin tärkeän asian eivätkä ansaitse tulla kuvatuiksi verta imevinä vampyyreina.

Länsimainen liberaali vasemmisto on kerännyt siipiensä alle eri vähemmistöjen edustajia, mutta se ei enää kykene hillitsemään vähemmistöryhmien keskinäisiä ristiriitoja tai lähinnä sitä, että uhrihierarkiassa korkeimmalla oleva ryhmä haluaa tappaa kaikkien muiden vähemmistöjen edustajat, kuten brittiläinen konservatiivi ja homoseksuaali Milo Yiannopoulos totesi puhuessaan Orlandossa.

Liberaali vasemmisto puolustuskannalla

Tässä blogissa on monta kertaa kerrottu, kuinka suvaitsevaisto yrittää viimeiseen asti välttää käsittelemästä islamilaista terrorismia. Kaikki muut motiivit kelpaavat paitsi radikaali islam.

Kaikkein pahin välttelijä on tietysti Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama, joka on toistuvasti kieltäytynyt mainitsemasta sanaa ”radikaali islamilainen terrorismi” ja käyttänyt sen sijaan yleisluonteista termiä ”väkivaltainen ekstremismi”.

Poliittinen korrektius myös estää tehokkaasti radikaalin islamin aiheuttaman uhan torjunnan. Monet Yhdysvaltojen turvallisuuspalvelujen entiset työntekijät ovat kertoneet, kuinka heitä kiellettiin tutkimasta islamilaisten järjestöjen yhteyksiä terrorismiin ja erityisesti islamilaisen terrorismin taustaideologiaa. Luonnollisesti muslimien maahanmuuton ja islamilaisen radikalismin välistä yhteyttä ei myöskään haluta nähdä.

Koska liberaali vasemmisto kieltäytyy myöntämästä, että heidän omat ideologiset taustaoletukset ovat virheellisiä, he tarvitsevat syntipukkeja. Sellaisiksi kelpaavat niin valkoihoiset kristityt konservatiivit kuin Yhdysvaltojen aselainsäädäntö, joita molempia on syytetty Orlandon tapahtumista.

Ideologia estää katsomasta todellisuutta silmiin ja näkemästä islamistisen ideologian ja väkivallan välisiä yhteyksiä. On paljon helpompaa teeskennellä, että mitään ongelmaa ei ole tai se häviää itsestään hashtageilla ja kumbaya-suvaitsevaisuudella.

torstaina, kesäkuuta 02, 2016

Elämmekö jo Neuvostoliitossa?


Euroopan komissio julkaisi viime tiistaina käyttäytymisohjeen, joka koskee suuria IT-yhtiöitä Facebookia, Googlea (Youtube), Microsoftia ja Twitteriä. Ohjeessa IT-yhtiöt velvoitetaan valvomaan palvelimillaan esiintyvää vihapuhetta.

Miten sensuuri toteutetaan?

Muistio sisältää useita kohtia, jotka ovat sekä pelottavia että hämmentäviä. Muistion kohdat tarkoittavat toteutuessaan todellista internet-sensuuria, jonka kaltaista ei aiemmin EU-alueella ole nähty. Esimerkiksi seuraavassa kohdassa esitetty perustelu on suorastaan kammottava:

”Laittoman vihapuheen leviäminen verkossa ei ainoastaan vaikuta negatiivisesti ryhmiin tai yksilöihin, joihin se kohdistuu, vaan vaikuttaa negatiivisesti niihin, jotka puhuvat vapauden, suvaitsevaisuuden ja syrjimättömyyden puolesta avoimissa yhteiskunnissamme. Sillä on myös tukahduttava vaikutus demokraattiseen diskurssiin verkkoalustoilla.”

Yleensä tai ainakin melko usein asiat ovat todellisuudessa täsmälleen päinvastoin, kuin moderni liberaali yrittää uskotella. Epämääräisesti määritelty vihapuhe ei tukahduta keskustelua läheskään yhtä paljon kuin vihapuheen torjumiseen käytettävät keinot. Moderni liberaali yrittää teeskennellä edistävänsä sananvapautta samalla, kun hän harjoittaa mitä törkeintä sensuuria.

Myös käsite ”demokraattinen diskurssi” on huonosti määritelty. Todennäköisesti sillä tarkoitetaan poliittisesti korrektia ”eurooppalaisten arvojen” mukaista keskustelua, jossa suhtaudutaan myönteisesti Euroopan integraatioon. EU ja erityisesti Euroopan komissio ei edusta mitään demokratiaa vaan byrokraattista pakkovaltaa, joka toiminnallaan vähentää demokratiaa ja mielipiteiden moninaisuutta.

EU:lla ei ole salaista poliisia, joten se ei kykene toimimaan sensuuriviranomaisena. Niinpä vihapuheen hävittämisestä vastaavat IT-yhtiöiden lisäksi kansalaisjärjestöt. Julistuksessa IT-yhtiöt velvoitetaan

”...rohkaisemaan ilmoituksia ja liputtamaan sisältöä, joka edistää yllyttämistä väkivaltaan ja vihamielistä käyttäytymistä asiantuntijoiden avustuksella ja erityisesti yhteistyössä kansalaisjärjestöjen kanssa, tarjoamalla selkeää tietoa yksittäisen yrityksen säännöistä ja käyttäytymisohjeista sekä raportointi ja ilmoitusprosesseista.”

Alkuperäinen englanninkielinen teksti on kammottavaa byrokraattista jargonia, joka kaipaa selvennystä. Kyse on siitä, että IT-yhtiöillä itsellään ei ole vihapuheen tunnistamiseen tarvittavaa osaamista. Sitä saadaan asiantuntijoilta ja ”kansalaisjärjestöiltä”. IT-yhtiön velvollisuutena on tehdä yhteistyötä näiden kanssa ja varmistaa, että säännöt ovat helposti nähtävillä ja ohjeet sääntöjen rikkojien ilmiantamiseen helposti saatavilla.

Tässä vaiheessa herää kysymys, mitä ovat ne asiantuntijat ja kansalaisjärjestöt, jotka avustavat IT-yhtiöitä vihapuheen suitsimisessa. Erittäin suurella todennäköisyydellä asiantuntijat ja järjestöt edustavat vasemmistolaista, feminististä, antirasistista ja ylipäänsä poliittisesti korrektia näkemystä. On syytä olettaa, että konservatiiviset ja kansallismieliset näkemykset joutuvat sensuurin kohteeksi, kun taas vasemmistolainen ja islamistinen kiihotus saa jatkua vapaasti.

Viime kuukausien aikana on jo käynyt selväksi, että konservatiiviset näkemykset ovat jo joutuneet sensuurin kohteeksi erityisesti Twitterissä ja Facebookissa. Samaan aikaan esimerkiksi kehotukset tappaa Donald Trump ovat saaneet armon. Koska etnistä ja uskonnollista diversiteettiä pitää EU:ssa suosia, muslimijärjestöt luonnollisesti osallistuvat vihapuheen perkaamisen. Tällöin kaikenlainen islamin kritiikki tukahdutetaan.

Muita kontrolli- ja tukahduttamistoimia

Vihapuhe ei suinkaan ole ainoa asia, joka halutaan EU:n valvontaan. EU:n digitaalisten yhteismarkkinoiden komissaari Andrus Ansip on ehdottanut valtion myöntämän henkilökortin käyttämistä tunnistautumiseen internetissä. Taustalla on tietysti Viron onnistunut digitaalinen henkilökortti.

Ansip on Viron entinen pääministeri ja edusti silloin Reformipuoluetta. Neuvostoaikana hän oli kuitenkin kommunisti ja toimi Tarton aluekomitean organisaatioyksikön johtajana.

Tunnistautumiseen liittyy kuitenkin yksityisyyteen liittyviä ongelmia erityisesti maissa, jotka eivät ole tottuneet virallisiin henkilökortteihin. Virallisesti tarkoituksena on ”suojata kuluttajaa”, koska usean käyttäjätunnuksen käyttö eri palveluissa muodostaa turvallisuusriskin. Henkilökortin käyttö tunnistautumiseen kertoo kuitenkin EU:n autoritaarisesta pyrkimyksestä kontrolloida ihmisten sosiaalisen median käyttöä.

Euroopan maissa toimii poliittisia puolueita ja liikkeitä, jotka suhtautuvat kriittisesti integraation ja pyrkivät rajoittamaan keskusvaltaa tämän kontrollipyrkimyksissä. Osa liikkeistä pyrkii myös oman maansa erottamiseen unionista. Euroopan Unioni luonnollisesti taistelee tällaisia pyrkimyksiä vastaan. Yksi keino on käyttää rahaa EU-myönteisten mielipiteiden esilletuontiin mediassa. Erityistä huomiota kiinnitetään maihin, joissa euroskeptisyys on kasvanut.

Nykyisin on täysin mahdollista, että euroskeptinen puolue pääsee valtaan jossakin Euroopan maassa. Itse asiassa näin on jo käynytkin EU:n itäisissä jäsenvaltioissa, jotka eivät ole lainkaan innostuneita ottamaan vastaan EU-kiintiöiden mukaan jaettuja turvapaikanhakijoita.

Äskettäin Itävallassa pidettiin presidentinvaalit. Ennen vaaleja EU-komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker uhosi sulkevansa FPÖ:n ehdokkaan Norbert Hoferin kaikesta EU:n päätöksenteosta, mikäli hänet valittaisiin. Kävi kuitenkin niin, että Hoferia ei valittu vaaleissa, joissa vaalivilpin mahdollisuutta ei voi sulkea pois. Vasta postiäänet ratkaisivat vihreiden ehdokkaan Alexander Van der Bellenin valinnan. Eroa Hoferiin oli vain 31 000 ääntä.

Epäonnistumisten kautta EU-fasismiin

Jos EU-projekti voisi kehuskella onnistumisillaan, mitään tukahduttamistoimia tuskin olisi tarvetta toteuttaa. Valitettavasti EU:n keskeiset toteemit ovat kuitenkin luhistumassa. Yhteisvaluutta euro tarjoaa jäsenmaille taloudellista kurjuutta ja velkaunionia. Viime syksyn maahantulijavirta ja sitä seuranneet sisäiset rajatarkastukset kertovat, että vapaa liikkuvuus ei edusta realismia nykymaailmassa.

EU liukuu kohti autoritaarista hallintoa, koska se on epäonnistunut keskeisissä hankkeissaan. Siksi se pyrkii tukahduttamaan euroskeptisyyden vaikka väkisin. Tämä taas vähentää EU:n suosiota ja voi johtaa yhä uusiin tukahduttamispyrkimyksiin. Kuten Matti Hukari kirjoitti Suomen uutisten mielipidekirjoituksessaan, EU:sta ei tullut Yhdysvaltoja ilman sähkötuolia vaan Neuvostoliitto ilman vankileirien saaristoa.